Jenni Heiskanen

Syntynyt: 16.08.1994 (26v) , Suomi
Ammatti: tallityöntekijä, myyjä tekstiilikaupassa
Comberissa: 04/2020 alkaen

Ulkonäkö
n. 166cm pitkä normaalivartaloinen nainen, ehkä hieman reitevä. Hyvä iho, joka Jennin harmiksi osaa muuttaa väriä kuin kameleontti konsanaan. Kesällä kun on saatu kaunis rusketus, niin ehei! Kyllä hän on taas kalkkilaivan kapteeni viimeistään joulukuuhun mennessä. Itseruskettavat ovat siis jonkin verran Jennillä käytössä.
Silmienväri harmaansininen. Hiukset suklaanruskeat, mutta niiden pituus vaihtelee paljon.

Luonne
26-vuotias Jenni on rempseä ja yleensä iloinen nainen. Kokee tunteet melko vahvoina, joista surullisempia päiviä on melko harvoin- iloisiin päiviin nähden siis. Jenni tykkää jutella kaikille iästä ja taustasta riippumatta, ja tallilla pyrkiikin olemaan lähinnä muiden kanssa. Jenni ei paljoa stressaile, vaa menee lähinnä tilanteen mukaan.
Jenni on päättäväinen ja kohtalaisen itsevarma, eikä usein jätä uusia mahdollisuuksia kokeilematta pelkän pelon vuoksi. Toisinaan Jenni on myös todella kärsimätön, ja hänelle tuottaa suurta tuskaa tietää tulevasta- joka vielä on vasta tuleva. Hän haluaa kaiken viimeistään huomenna.


Suhdekoukerot
Ulpu Kataja - äiti, lämpimät välit
Jussi Heiskanen - isä, viileät välit
Aaron Hoffmann - miesystävä
Alex Jansen - työnantaja, lämpimät välit
Mirva Jansen - lämpimät välit, "talliäiti"
Emily Jansen - rakas ystävä
Anika Jansen - puolituttu, neutraalit välit
Amalia Moreno - moikkailututtu
Claudia van den Berg - mukavaa juttuseuraa
Matthew Darwin - puolituttu, neutraalit välit
Linda Vos - moikkailututtu, ei juuri tunne
Eveliina Vedman - tuttava hevospiireistä
Vanilja Haaga - lapsuudenystävä, nykyisin hyvä kaveri.


Faktoja
• Omistaa australianpaimenkoira Shannonin.
• Jennin hiusten pituus on vaihdellut polkasta lantiolle, mutta väri on aina ollut suklaanruskea.
• Kisoissa mennyt VaB ja 130cm
• Syntynyt Suomessa, lähti uteliaisuudesta Hollantiin 2020 huhtikuussa ja sille tielle on jääty.
• Jenni harrasti nuorempana 7 vuotta TeamGymiä.

Kun Rosie saapui talliin, olihan se testattava! Oikein mukava tamma.

Vihdoin on taas kisapäivä, tälläkertaa Sveitsissä Roycewald Royalin kolmannen osakilpailun merkeissä. Normaalisti olisin täynnä intoa ja valmiina tsemppaamaan kaikkia tallilaisia- mutta tänään on jotenkin erilainen olo. Ei vain huvita, kaikki ärsyttää ja aamulla kahvikin oli jo meinannut tehdä U-käännöksen. Olin mä varuilta mitannut kuumeenkin, mutta se näytti samaa tuttua numeroa kuin tähän asti aina ennenkin: 35.8 °C. On siis vain kammettava itseni sängystä ja suunnattava kilpailualueelle.

Automatka kuluu hiljaisissa merkeissä kilpailupaikalle. Me ei olla Aaronin kanssa kumpikaan aamuihmisiä, ja nyt kumpaakin suorastaan vitutti lähteä kahdeksan pintaan laittamaan hevosia kuntoon. Vaikka eihän se edes oo aikaisin, jos vertaa tapahtumajärjestäjiin. Tai omaan ammattiini, siinä aamutallit aloitetaan seitsemän maissa. Oon mä sitten työni hyvin valinnut...

Aaron parkkeeraa auton suuren hiekkakentän reunaan, jossa muutkin kulkuneuvojaan tuntuivat säilyttävän. Hiekka rutisee jalkojemme alla, kun nousemme kärrystämme ulos kirpeään syysilmaan.
- Noni ja sit mennään! Aaron hihkaisee ja lähtee vierelläni kohti jaba-aluetta.
- Mulla on vähän huono olo, mutisen tuolle hiljaa. Olo on karmea, jos rehellisiä ollaan.
- Älä stressaa, hyvin se menee. Ei tää eroo aikasemmista kisoista mitenkään, paitsi että tänään on maanantai, tuo huokaa virnistäen ja koppaa minut kainaloonsa kävelemään.
- Luuleksä et mä jännittäisin? En oo jännänny vuosikausiin. Tuhahdan tuolle. Enää en saa vastausta, vaan tiukemman rutistuksen. Se varmaan luulee silti, että mä jännitän.
- Nyt hymyä, täst tulee kivaa! Aaron tsemppaa ja menemme Karkin karsinalle, sillä starttaisin parin tunnin päästä ensimmäisenä. Nyt tekisi mieli mojauttaa nyrkki suukon sijasta tuon poskelle. Sitä en Aaronin onneksi ehdi tekemään, sillä nyt se kahvi totisesti on tekemässä paluun.

Vessarakennus ammottaa tyhjyyttään, kun juoksen laattaamaan vatsansisältöni pönttöön. Voisiko tämä kuitenkin olla vain jotain jännitystä? Toisaalta en ole koskaan oirehtinut jännitystä näin. Ja kun viimeksi jännitin- se oli 9 vuotiaana tallin harjoitusestekilpailuissa- en saanut mitään syötyä mutta palasin luokkani voittajana. Ja sen jälkeen en jännitystä kisojen yhteydessä ole kokenut.
Sydämeni hakkaa vimmatusti ja käteni tärisevät, kun nousen ylös ja katson itseäni lavuaarin yllä olevasta peilistä. Kalpea iho paistaa entistäkin vaaleampana tummanruskeiden hiusteni vierellä. Pesen kasvoni kylmällä vedellä ja tasaan hengitykseni, ennen kuin matkaan takaisin Karkin ja Aaronin luo.

Karsinalla vastassani on suittu poni jolla on jo otsaharjassa pieni tumma sykerö. Voisi se olla kauniimpikin, mutta nyt ei jaksa alkaa korjailla. Sellaista se on, kun antaa Aaronin huolehtia ponin ulkonäöstä...
- Helpottiko? Aaron kysyy kiduttaessaan letittäessään Karkin tummaa harjaa. Nyökkään vastaukseksi ja nappaan pienen pesusienen vesiastiasta, ja puhdistan nopeasti suitset. Pitäisi olla edukseen kisaradalla, tai muuten Alex varmaan huutokauppaisi Karkin parkkipaikalla heti suorituksen jälkeen. Sitä en epäilisi hetkeäkään, etenkin, kun pidin Rosiesta ja lupauduin treenaamaan kisojen jälkeen sillä.

Vilkuilen sivusilmällä suoritusalueella tanssahtelevaa ratsukkoa, jonka hevonen liikkuu kauniisti ja ratsastaja ratsastaa eleettömästi. Kunpa en vain nolaisi itseäni nyt.
Lopulta minä saan luvan aloittaa radan, ja ratsastan keskihalkaisijaa pitkin tuomaria kohti tehden alkutervehdyksen. Rata onneksi on tuttu, ja Karkin kanssa sitä on kierretty kisoissa varmaan jo kahden käden sormien verran. Suorituksemme on tasainen, enkä itse huomaa siinä mitään muista kerroista poikkeavaa. Vauhtia oli toisinaan kyllä hieman liikaa eikä liikehdintä välttämättä ollut niin eleganttia kuin oletettiin, mutta ehkä sillä päästäisiin sijoille. Tai sitten ei.

Nyt Alex on tallomassa nurmea naama punaisena. Kisajärjestäjät olivat jotenkin mokanneet, eikä luokan palkintojenjakoon ollut aikaa- niinpä se järjestetään huomenna. Vilkaisen hymähtäen samassa luokassa kilpaillutta Anikaa, joka tirskahtaa nähdessään isänsä noin käpynä- niin mitättömästä asiasta.
- Voitto kotiin, eiks vaa? Sanon tytölle luoden tsemppaavan katseen, kunnes lähden viemään Karkkia takaisin karsinalleen, jossa Aaron on jo odottamassa siivotun karsinan kanssa. Sentään säästi minut siltäkin huvilta (ei sillä, etteikö Aaron olisi ollut koko päovän varpaillaan oleva orja).

Lopulta kisapäivä on tullut päätökseensä, sillä päivän viimeinen ratsastaja Comberilta, hapanilmeinen Amalia on ratsastanut ratansa. Ja luojan kiitos että on, sillä nyt tekisi mieli mennä lähinnä nukkumaan. Paitsi että mä en voi- kolmen tunnin päästä porukan pitäisi kokoontua lähellä sijaitsevassa ravintolassa. Ja sitä ennen pitäisi käydä ostamassa eväitä huomiselle ja mielellään vaihtaa myös vaatteet.

Hiekkakenttä on hiljainen, ja sitä täplittää enää vain muutamia autoja. Näen kuinka Jansenin perheen auto kaartaa pois alueelta häviten maisemasta nopeasti.
Autossa Aaron kääntää lämmitykset täysille ja on käynnistämässä auton.
- Onks sulla kaikki hyvin? Tuo kysyy katsahtaessaan minua.
- On kai, sanon epämääräisesti.
- Sano nyt oonko mä tehny jotain? Ei suhteet pysy jos ei sano mikä mättää jos joku on vialla! Tuo kivahtaa. Tunnen silmieni kimmeltävän tulevien kyyneleiden johdosta.
- Meiän pitäs ostaa ehkä raskaustesti, sanon hiljaa näprätessäni puhelimeni kuoria hermostuneena. Tunnen katseen viereltäni, mutta en uskalla nostaa katsettani. Ollaanhan me seurusteltu vasta vajaa vuosi, entä jos hän haluaakin erota? Tai laittaa välit katki? En kestäisi sitä. Hänestä on tullut liian rakas jo nyt. Auto sammuu Aaronin toimesta.
Nostan varovasti katseeni tarkkaillakseni tuon elekieltä. Nyt varmaan lennän kyydistä. Tuo kuitenkin katsoo lähinnä epäuskoisella ilmeellä.
- Ai siis... meinaaksä et sä olisit?, punapää kysyy vilkuillen vuoronperään kasvojani ja vatsaani- joka kyllä näyttää aivan samalta kuin aina ennenkin.
- Ehkä. En mä tiiä yhtään sen paremmin ku säkään! Tiuskaisen kyynel tippuen silmäkulmastani.
- On vaan jotenki tosi outo olo, jatkan.
Aaronin ilme pysyy vakavana, mutta melko neutraalina silti.
- Ostetaan se testi ja katotaa milt se näyttää. Mietitää sitte mitä tehää. Mies sanoo hetken hiljaisuuden päästä ja starttaa auton.

Automatka kuluu hiljaisuudessa- mitä nyt Aaron naputtelee ikkunanreunaa sormillaan. En tiedä mitä ajatella. Olen hakunnut oman lapsen niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta aina olen ajatellut, että se tapahtuu "sitten joskus". Ja se joskus on mahdollisesti nyt. Mutta olen seurustellut Aaronin kanssa niin vähän aikaa! Eikö parit seurustele ensin jotain kymmenen vuotta, ja sitten oma koti, naimisiin meno, sitten perhe. Tällä hetkellä tilanteemme ei ole edes avopuolisot. Huokaan syvää ja jään katselemaan ikkunasta vaihtelevia maisemia.

Lopulta pääsemme kaupan ja apteekin kautta takaisin hotellille. Heitän kengät eteisen naulakkoon ja lasken kantamukseni maahan, lukkiutuen siitä suoraan vessaan lukemaan testin käyttöohjeet pikaisesti kädet vapisten. Ei tän näin pitäny mennä. Olin ajatellut, että jos joskus saan päähäni- että olisinkin raskaana - riemuitsisin kaikista paskimmistakin muutoksista ja tanssisin hattarapilvissä. Nyt tuntuu lähinnä oksettavalta ja kauhistuttavalta. Teen kuitenkin testin, ja jätän sen lavuaarin reunalle jääden odottamaan sen tulosta. Kuluu minuutti. Sitten kaksi- kohta jo viisi. Katsahdan testiä.
Kaksi selkeää, sinistä viivaa ilmestyy tikun kylkeen.

S U P E R P O N I

Karkki teki sen taas. Kuljetti minut kahden kouluradan läpi sijoittuen kummassakin luokassa.

- On se mahtava! Hihkun ratsastaessani palkintojenjaosta löysin ohjin Comberin muuta väkeä kohti. Olimme juuri voittaneet helpon a:n ja sijoittuneet vaativassa b:ssä pronssisijalle.
- Tänään se kyllä yllätti ihan totaalisesti, Alex myöntää nöyristellen taputtaessaan Karkkia kaulalle. Hymähdän hieman miehen hämmästyneelle reaktiolle. Jos olisimme menneet yhtään tätä huonommin, veikkaan- että Karkki olisi lastattu jonkun ratsastuskoulun hevoskuljetusauton kyytiin alkeisratsuksi. Tai no eihän niissäkään mitään vikaa ole, tärkeitä oppimispaikkoja. Mutta Karkki sellaisessa- huhhuh.


- Sellainen päätös teidän kisauralle! Aaron naurahtaa tullessaan luoksemme.
- Niinpä, oikein hyvin meni, huokaan syvään silittäessäni pikkutamman vitivalkoista pumpulin pehmeää kaulaa. Kisauramme tosiaan päättyisi tähän. Olenhan minä Karkille jo melko iso, eikä ponilla ole enää annettavaa minulle. Sen on siirryttävä pienemmille ratsastajille yhtä mahtavaksi opettajaksi, kuin se oli minulle. Minä jatkaisin kilpailemista sitten joskus Rosien kanssa, mutta nyt tiedossa olisi noin vuoden tauko. Mikäli siis raskaustestiin olisi uskominen, ja toivottavasti olisikin. Vaikka se paljastui vasta eilen, olemme jo kerenneet ajatella kaikenlaista. Minä todellakin haluan olla äiti. Nyt pitäisi vain malttaa ensi torstaihin, jolloin olemme varanneet ensimmäisen lääkärikäynnin, jossa pääsisimme ultraäänitutkimuksen kautta näkemään oman pikkuisemme. Ja pian pääsisimme kertomaan raskaudesta myös perheille ja ystävillemme. Tästä- ja ensi vuodesta on tulossa luultavasti elämäni parhaimmat.

ensimmäinen adventti
- kuva Jennin opiskeluajoilta